perjantai 2. maaliskuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät




Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
WSOY 2018
Storia di chi fugge e di chi resta 2013
Suomentanut Helinä Kangas
448 sivua
Kansi
Italialainen romaani

Niin kului se pitkä sateeton, mutta pimeä päivä. Ja noiden tapahtumien jälkeen Lilan ja minun suhteessa tapahtui yllättävä käänne, jossa näennäinen lähestymisemme jälkeen minussa heräsikin halu katkaista siteemme ja ruveta huolehtimaan vain omista asioistani. Tai ehkä se oli alkanut jo aikaisemmin, pienten pienten asioiden myötä, jotka olin hädin tuskin pannut merkille, mutta jotka olivat vähitellen kasaantuneet.

1970-luku on kuohuvaa aikaa niin Italiassa kuin muuallakin Euroopassa. Vanhat käsitykset ovat murtumassa, vaikka toisaalta patriarkaaliset asenteet ohjaavatkin vielä niin yksilöitä kuin koko yhteiskuntaa. Elena ja Lila, lapsuudenystävät, ovat ajatuneet erilleen elämän kiemuroissa: toisella on loistava ura, koko maailma tuntuu olevan avoin, kun taas toinen on jäänyt Napoliin ja työskentelee makkaratehtaalla ankeissa oloissa. Voimakas side naisten välillä ei kuitenkaan katkea, vaikka ystävyys ja suoranainen viha, katkeruus, ikävä, vieraantuminen ja läheisyyden tunne vuorottelevat.

Kuulun heihin, jotka Elena Ferranten Napoli-sarja on koukuttanut. Kun sarjan kolmannen osan suomennos Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ilmestyi vuoden alussa, suuntasin innoissani kirjakauppaan kuitenkin vailla aiettakaan lukea kirjaa heti. Säästelin sitä, halusin syventyä Lenún ja Lilan tarinaan rauhallisempana aikana, hiihtolomalla. Päästä taas siihen tuttuun, mutta samalla epäoikeudenmukaiseenkin maailmaan, tyttöjen ja nyt jo naisten välisen ystävyyden ristiaallokkoon.

Pääsinkin, totta kai. Siinä määrin, että kirjaa aloiteltuani mietin, voisiko bloggauksen tehdä palapelimenetelmällä – itseään kopioiden. Kas näin:

Luen kirjasarjoja (tai sarjakirjoja) vain valikoidusti. En yleensä erityisemmin pidä jatko-osista. Poikkeukset ovatkin sitten todella hyviä. Viimeksi olen innostunut Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan tunnustuksellisuudesta ja pohjoismaisesta angstista. Ferranten romaanisarja ei ole miehisen angstinen tai rikki revityllä tavalla paljas, mutta vahva ja väkevä se on, ja teki heti suuren vaikutuksen. *

Ferrante mahduttaa romaaniinsa paljon, muttei uuvuta lukijaansa. [--] on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta. *

Ferranten romaani myös mitä yhteiskunnallisin. Poliittisuus kulkee romaanissa sekä avoimesti että rivien välissä, siinä millainen naisen osa on niin seinien sisällä kuin niiden ulkopuolella; miten ulkoisesti vahva voi olla alistettu ja miten sille kaikelle annetaan ei-niin-hiljainen hyväksyntä. Sukupuolinenkin valta on kaikkialla läsnä. **

Kaiken kertojana toimii edelleen Lenú, jonka muistoista kokonaiskuva syntyy. Hän kertoo tarinaa myös Lilan puolesta. Lukija saa tehdä oman tulkintansa siitä, onko Lenú epäluotettava kertoja vai objektiivisuuteen pyrkivä ystävä. Lenú kertoo niin itsestään kuin Lilasta elävästi ja tunteikkaasti, mutta vailla liiallista nostalgiaa tai kaihomieltä. Kaiken Ferrante on kirjoittanut taidokkaasti. Hän hiljentää ja kiihdyttää, valottaa nykyhetkeä ja uppoaa menneeseen. Helinä Kankaan suomennos on sujuvaa luettavaa sekin. **

Kirjoitin edelliset pätkät huhtikuussa 2016* ja toukokuussa 2017**. Olen edelleen samaa mieltä kirjoittamani kanssa mitä sekä romaanien kehykseen että Helinä Kankaan suomennokseen tulee. Nuo kaksi aiempaa bloggaustani kertovat sen, miten Napoli-sarjan koen: millainen on Ferranten tapa kuljettaa tarinaa, miten henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen kohtaavat, kuinka elinolojen muutokset vaikuttavat keskeishenkilöiden, kuinka lahjakkuus ruokkii ja näivettää. Ja tietenkin: millainen on minäkertoja ja kaiken kokija, millainen se josta kerrotaan, joka koetaan läheisesti ja etäältä – elämänmittainen ihmissuhde, joka on ristiriitojen repimä, monesta syystä kaikkea muuta kuin tasaveroinen.

Mutta sitten palapelistä puuttuisi vielä koko joukko paloja, vastauksia kysymyksiin, solmujen aukemista  jotain, mitä lukija kenties aavistaa ja jotain, mikä ehkä tulee yllättämään. Myös ympäristö muuttuu: Firenzen akateemisuus on kaukana tehdastyöläisen maailmasta, ja monia muitakin uusia ulottuvuuksia tulee aina vanhemmuuden kysymyksistä politiikkaan.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät syventää entisestään Lenún 
 tai nyt Elenan  ja Lilan 
–tai Linan – tarinaa: tuntemuksia, etäisyyttä, kokonaista maailmojen kuilua. Tietyllä tavalla oma lukukokemuskin on paitsi syvempi, myös ristiriitaisempi. Hetkittäin kumpikin hahmo jopa ärsyttää, vaikka kertojana toimivan Elenan tarkkanäköisyys ihastuttaa. Käy niin kuin pitkissä ihmissuhteissa, joissa ärtymys kielii kiintymyksestä.

Ferranten romaanisarjan henkilöihin kasvaa kiinni, palapelissä on siis vielä monta palaa jäljellä. Onneksi Elenan ja Lilan tarina jatkuu vielä yhden osan verran.


--
Ferranten Napoli-sarjan kolmannesta osasta ovat kirjoittaneet muun muassa Leena, Tuija ja Tiina, sarjan kaikista kolmesta osasta yhteispostauksen on kirjoittanut Arja.

8 kommenttia:

  1. Olen jo pitkään halunnut lukea Ferranten kirjoja,mutta en ole vielä lukenut yhtäkään. PItää katsoa ensi viikolla suomalaisessa kirjastossa jos siellä olisi, muuten ehkä tilaan netistä sillä englanninkieliset kirjat täällä ovat kalliimpia kuin netistä ulkomailta tilattuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, Ferrante kirjoittaa niin kiinnostavasti. Olen aika varma, että pitäsit tästä Napoli-sarjasta. Toivottavasti kirjastosta löytyy!

      Poista
  2. Katja, kiva juttu: Meillähän on ihan Ferrante Fun Club! Olen aivan koukussa ja kuten kirjoitat, tämä kolmas nimenomaan syventää kuvaa. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät oli vahva sekä yhteiskunnallisesti että myös paljasti minusta paljon 'tytöistä'. Koska olen nyt aivan Sopranosien pauloissa (joululahja esikoiselta kaikki tuotantokaudet) olen hyvinkin kiinnostunut eräästä Solaran perheen henkilöstä...

    Napoli -tetralogia on myös viihdyttävä, mutta onneksi kirjan funktiota viihdyttäjänä ei ole kielletty! Kautta aikain ihmiset ovat viihdyttäneet toisiaan nuotitulilla kertomalla tarinoita ja nyt meidän tarinamme ovat kirjoissa. Tämä on silti minusta sellaista laatuviihdytystä, josta siirappi ja halvat kikkailut ovat kaukana.

    Niin totta, että molemmat nuoret naiset ärsyttävät vuorollaan:) Mikä minussa on vikana, kun säälin sitä yhtä pahista, joka on maanisesti rakastunut...

    Odotan niin kuumana finaalia, että en sanotuksia saa!!!

    ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, niin on! Ja Joyce Carol Oates- ja "kultakauden" John Irving -fan club (Irvingin uusimmista ei kannata sanoa mitään, huokaus). Mutta siis: Napoli-sarja on monesta syystä niin koukuttava. Ihmiskuvaus, yhteiskunnallinen ote, joku oleellinen tyttöydestä, naiseudesta ja sukupuolesta.

      Tämä kirjasarja tosiaankin viihdyttää, mutta menee kuitenkin laatukirjallisuuden puolelle.

      Ja sama: sääli!

      Toivottavasti neljäs kirja tulisi jo syksyllä.

      ♥♥

      Poista
    2. Olin jo kirjoittamassa, että 'laatuviihdettä', mutta arvelin, että se voi ärsyttää toisia. Minähän olen niitä kauheita, joka heti tajuan, mitä tarkoittaa 'lukuromaani'!

      Oijoi, just noita kulta-aikoja...Saan myös kyyneleet silmiini pelkästään siitä, kun muistan tunteeni luettuani Suojelus, Kiuru ja Termiitti, Armonyö ja Linnuntietä.

      Mitä jos joudumme katumaan sääliämme: Pelottaa, en vain voi itselleni mitään. Siis kyseessä nyt M.S.

      Ainakin minulle pikkulintuset ovat niin laulaneet: Kauheaa olisi ellei niin olisi.

      ♥♥

      Poista
  3. Aloitat todella osuvalla sitaatilla, ja palapelikooste on maiio tapa lähstyä palapelillisyä sarjaa. Sinuun verrattuna olen verrattain ärsyyntynyt Lenu-Lila-saagan seuraaja mutta silti ehdottomasti haluan tietää, mihin erkaantuvien ystävysten elämänkulku vie ja miten ratkeaa Lilan katoaminen. Eli kooukussa vaikkakin kakisten.

    VastaaPoista
  4. Kyllä nämä kirjat ovat saaneet niin mainion vastaanoton, että pitäisi tartua näihin. Luin ensimmäisen Napoli-sarjan kirjan. En tiedä, liekö ajankohdassa tai omassa mielenlaadussa ollut vikaa, kun ei hirveästi sytyttänyt. - Huomasin edellisen bloggauksesi ja kiitos tuhannesti Rannelan kirjan vinkistä. En ole huomannutkaan että tuollainen kirja on ilmestynyt. Terhi oli aina niin ystävällinen Kristalle ja sitä kautta minäkin tutustuin häneen. Upea ihminen ja upea kirjailija.

    VastaaPoista
  5. Heh, minua päähenkilöt ovat ärsyttäneet alusta asti, mutta oletan että heidän on tarkoituskin olla aika ärsyttäviä. Harmillisempaa on se, että itse kirjat ovat minusta paikoitellen sekä ärsyttäviä että pitkäpiimäisiä. Mutta sitten toisaalta niissä on kuitenkin niin paljon kiinnostavaa ja hyvää, että pakkohan koko sarja on lukea. Vaikka sitten välillä haukotellen ja ärsyyntyen. :)

    VastaaPoista