sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla


Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen
680 sivua
Kotimainen romaani

Heiska kykeni aistimaan, että ympäröivä metsä oli vanhaa. He olivat tulleet pois aavalta järveltä ja astuneet kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Täällä oli lihaa, kalaa, marjoja, sieniä ja muita syötäviä kasveja, mutta täällä oli myös haltijoita, maahisia ja monia muita metsän olentoja. Heiskasta tuntui kuin he olisivat olleet tunkeilijoita, kuin ympäröivien puiden oksat olisivat syyttävinä kurottautuneet heidän ylleen peittääkseen metsään kuulumattomat hahmot näkyvistä vihreällä neulaspeitteellä.
”Nämä ovat ikimetsiä.
[--]

Etelä-Savosta Juvalta on pitkä matka pohjoisempaan Leppävirralle – etenkin jos elää 1400-luvulla, kuten Juko Rautaparta perheineen. Juko on uudisraivaaja, joka on asettunut uuden vaimonsa Matelin ja lastensa, teini-ikäisen Varpun, aikuistuvan Heiskan ja kymmenen korvilla olevan Tenhon kanssa, uudemmille metsäisille seuduille hyvien vesiyhteyksien äärelle. Myös Jukon äiti Mallu asuu perheen kanssa. Perheen elämä muuttuu täysin, kun lappilaisnoidan manaama karhu hyökkää perheen kimppuun ja vie mukanaan vauvaikäisen Mielo-tytön. Tuoko Jukon vannoma kosto avun? Onko vanha Mökkö, haltija, tarpeeksi voimakas suojaamaan perhettä? Tenholla on muita parempi kyky vuoropuheluun yliluonnollisen kanssa, mutta elämä on täynnä haasteita ja välimatkat pitkiä.

Kaikki kirjablogeja seuraavat ovat varmasti kanssani samaa mieltä siitä, että lukeminen on usein nautinto. Sanon "usein", koska aina se ei sellaista ole: kirja voi olla hyvä, mutta tarjota silti tuskaisaa luettavaa (joskus tämä voi toki olla melkein parasta mahdollista lukemista: haastaa itsensä kirjan äärellä!); toisinaan taas lukuhetki tuntuu väärältä; joskus käy niin, että kirja on valittu oikein ja lukuhetkikin on ihan mainio, mutta jotain täydellisestä nautinnosta jää silti puuttumaan. Parhaimmassa tapauksessa luettava kirja ja lukuhetki – tai monet lukuhetket – sovittuvat yhteen, kaikki loksahtaa paikoilleen. Näin minulle kävi Mikko Kamulan esikoisromaanin Ikimetsien sydänmailla kanssa.

Kamulan esikoinen on mielenkiintoinen tuttavuus monellakin tapaa. Ensiksikin se hyödyntää laajasti suomalaista folklorea: ikiaikaisia juhlia, metsän haltioita, maahisia ja tietäjiä. Olen lukenut pääaineenani perinteentutkimusta (folkloristiikkaa), ja vaikka keskityin nykykulttuurin tarkasteluun, kiinnosti Kamulan romaani jo lähtökohdiltaan. Kiinnostavaa on myös, että Ikimetsien sydänmailla aloittaa Metsän kansa -sarjan, joka on muistini mukaan suunniteltu kaikkiaan kuusiosaiseksi. Ajatus laajahkosta romaanisarjasta on samalla kertaa viehättävä ja pelottava. En ole sarjakirjallisuuden ystävä, mutta parhaimmillaan, kuten nyt viime aikoina vaikkapa Knausgårdin ja Ferranten tuotanto on osoittanut, hyvä sarja osaa koukuttaa. Erityisen kiinnostavaksi minulle muodostui kuitenkin romaanin sijoittuminen Savon sydänmaille. Juko Rautaparran perhe asuu Leppävirralla, itse olen syntyisin naapurikunnasta Suonenjoelta ja mikä (kannaltani) hauskinta, isäni suku on asunut Suonenjoen ja Lempyyn Sydänmaaksi kutsuttuja seutuja vähintään 1500-luvulta alkaen (terveisiä kaikille Paavo Kärsä-Laitisen jälkeläisille, jos tätä satutte lukemaan). Kamulan hahmot ovat kuvitteellisia, ja sydänmaa taitaa viitata enemmänkin syviin metsiin, mutta omakohtaisia lukutulkintoja on hauska tehdä etenkin, kun satuin lukemaan kirjaa pääsiäisen aikaan Savossa. Voisin sanoa sanasen myös Sianjalka-Sihvosta, sillä mieheni suvun Jalkasten alkunimi oli ollut Sianjalka, muttei sentään Sihvon sukua. Nimeäminen on kuitenkin hauskaa noin ylipäätään. No, se suku- ja paikkahistoriasta.

Kamulan monin kerroin kiinnostava romaani on varsin onnistunut. Se viihdyttää ja koukuttaa, vaikka paikoin kokonaisuutta olisi toki voinut lyhentääkin. Alku ei tempaise mukaansa niin hyvin kuin toivoisi, mutta ennen pitkää kokonaisuus kietoo pauloihinsa eikä lukemista malttaisi lopettaa. Kieleltään Ikimetsien sydänmailla on lukuromaanimaisen sujuvaa. Kamula ei kikkaile lauseilla tai kiedo lukijaansa tajunnanvirtaan, mutta tällaisen historiallisen romaanin tarkoitus onkin pitää lukija otteessaan tarinan keinoin. Tarina ja ennen kaikkea myyttien ja historian sekoittuminen Rautaparran perheen kuvaukseen ovat Kamulan esikoisromaanin suurimmat vahvuudet.

Henkilökuvaus on nykyaikaista, mikä on lukijoita palveleva ratkaisu. Henkilöhahmot ovat kompleksisia, turhamaisia, omahyväisiä, pelkääviä, pohdiskelevia ja toimivia. Ihmiset ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia varmasti historian kaikkina aikakausina ja erityisesti naisten omatoimisuus romaanissa miellyttää minua. Ja omatoimisia heidän on oltavakin, kun miesväki lähtee metsästämään kauas salomaille tai kaupoille etäisiin kyliin, esimerkiksi Juvalle saakka. Kovin syvälle Metsän kansan aloitusosa ei henkilöidensä pään sisälle mene, mikä sekin on useita keskeishenkilöitä sisältävässä romaanissa kelpo ratkaisu. Ihmisten rinnalla keskiöön nousee metsä, upeasti nouseekin. Henkilöistä lähimmäs tulee nuori Tenho, jonka rooli romaanisarjan myöhemmissä osissa kasvanee entisestään. Toivoisin, että suuren menetyksen kokeneen Matelin mielenliikkeistä pääsisi jatkossa lukemaan enemmän. Ja tietenkin Varpun, Heiskan ja Jukon hahmoissa kaikissa on kasvunvaraa romaanihenkilöinä, monista sivuhahmoista puhumattakaan. Henkiolennot ovat syystäkin kaukaisempia, kunnioitettavia ja maailmojen välisyyttä kuljettavia, mutta Jukon perheelle tosia.

Historiallisesti Ikimetsien sydänmailla sijoittuu erääseen menneisyyden käännekohtaan, 1400-luvulle, jolloin kristinusko on saapumassa myös metsä-Suomeen. Vanhat uskomukset ovat kuitenkin toistaiseksi vahvempia eikä kristityiksi kääntyneiden kuoleman jälkeisestä kohtalosta olla oikein varmoja Kiehtovaa onkin lukea kuvauksia kansanuskosta, muun muassa haaveiden kohteena olevasta metsänneidosta ja suhtautumisesta otsoon, metsän kultaiseseen kuninkaaseen, kuin Ukon vakkajuhlien odottamisesta tai kohtaamisesta Mökkö-haltijan kanssa. Monin paikoin kerronta saa fantastisia ulottuvuuksia. Uskontojen rinnalla yhteiskunnan muukin murros näkyy: verottajalla on oma roolinsa, eri maakunnista tulevat ihmiset, eri heimot, kyräilevät toisiaan. Karjalaisilla ja savolaisilla ei niin sanotusti synkkaa, ennakkoluulot istuvat ja samoista saaliista käydään melkoista vääntöä.

Summaten: Kokonaisuus on raikas kuin sateen jälkeinen pihkalta ja sammalelta tuoksuva metsä – aavistuksen eksyttävä ja poluiltaan hetkittäin pitkämatkainen, mutta yhä syvemmälle houkutteleva. Kohti uusia polkuja ja Metsän kansa -sarjan jatko-osaa, siis!


--
Ikimetsien sydänmailla on ollut paljon esillä blogeissa, esimerkiksi Amman, Arjan ja Kirsin kirjoitukset kannattaa lukea.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Toivotus


Kuva on muualta, mutta ajatuksissani metsä humisee, kun kävelen siellä. Olen nyt pääsiäisviikonlopun aluksi lukenut Mikko Kamulan romaania Ikimetsien sydänmailla ja miettinyt puita ja polkuja, niitä itselleni rakkaita, mutta muitakin kuljettuja - niitä parhaimpia paikkoja kävellä. Pääsiäisen aikaan mietin toki myös kevättä, valoa, kesääkin jo. 

Hyviä kirjoja ja kevätkävelyjä teille kaikille! ♥

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Minna Eväsoja: Melkein geisha


Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani
Gummerus 2016
Kannen suunnittelu Jenni Noponen
239 sivua
Kotimainen omaelämäkerrallinen tietokirja


Japanissa heittäydyin elämänvirtaan kuin juureton vesiheinä tunnetussa vanhassa runossa ja otin avoimin mielin vastaan sen, mitä elämä eteen toi. Tarinani Japanista kertovat arjen sattumuksista ja ohikiitävistä hetkistä, jotka saivat minut pysähtymään ja pohtimaan elämän eriskummallisuutta ja kulttuurisen rikkauden tuomia elämyksiä. Muodit ja virtaukset voivat muuttua Japanissa nopeasti mutta asenteet eivät.

Kirsikankukkien terälehtien sade, froteiset WC-istuimet, niskafetissit, karun kauneuden käsite wabi, Sensei. Japanilaisen estetiikan dosentti Minna Eväsoja on viettänyt pitkiä aikoja Japanissa. 1990-luvun alussa Eväsoja pääsi teekouluun ja opiskeli myös Koben yliopistossa. Myöhemmin hän työskenteli Takarazukan yliopistossa post doc -tutkijana. Japanin aikoinaan hankkimiensa kokemusten perusteella Eväsoja on kirjoittanut lumovoimaisen omaelämäkerrallisen teoksen Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Mainiosti nimettyä kirjaa aloittaessani ihmettelin hieman, että minkä ihmeen vuoksi geisha-sana on nostettu esiin, sillä sana toi mieleeni tietenkin monenlaista. Geisha saa selityksensä, samoin sen esimääreenä oleva melkein. Hurmaava ja hullu ovat molemmat kirjan pienissä, anekdoottimaisissa tarinoissa vahvasti läsnä.

Eväsojan Japani on toisaalta äärimmäisen kurinalainen, toisaalta yllättävän villi. Tulen ulos kyläilykaapista, kun kerron pitäväni kyllä niin meillä kotona järjestetyistä vierailuista kuin muiden luona kyläilemisestäkin, mutta toivon aina että kyläilyaika päättyy säälliseen aikaan. En nauti ns. pikkutunneille jatkuvista vierailuista (joskin aina on poikkeuksia). Japanilaisilla tuntuu Eväsojan mukaan olevan mitä mainioin käytäntö: kutsuissa ilmoitetaan tilaisuuden alkamisajan lisäksi sen kesto, joten vieraat poistuvat aina ajallaan. Säntillistä! Vielä kurinalaisempaa ovat naisille määrätyt erilaiset asemat, joita määrittävät yhteiskuntaluokan lisäksi avioituminen ja ikä. Lukuisia sääntöjä pitävät sisällään etenkin estetiikkaan liittyvät asiat, kuten teemestarin oppiin pääseminen, mikä on tietenkin harvinaista ja mihin Eväsojalla oli mahdollisuus. Jos tämä kaikki antaa kuvan japanilaisista kurinalaisina, niin vastapainoksi Eväsoja kirjoittaa esimerkiksi tavoista lähestyä raskaana olevia naisia sekä rakastajatarkulttuurista, joka tuntuu suomalaisittain hyvinkin villiltä tai hullulta, ainakin hätkähdyttävän avoimelta (toki säädellyltäkin).

Edellä mainittuja ja monia muita yksityiskohtia Eväsoja kuvailee kirjansa 45 luvussa, jotka ovat mukavan napakoita luettavaksi lyhyinäkin hetkinä, mutta niin kiehtovia, että koko kirjan tekisi mieli lukea miltei yhdeltä istumalta. Teksti on sujuvaa, aihepiiri kiehtova ja aiheiden käsittely sen verran monipuolista, ettei kukaan takuulla pääse pitkästymään: sumon käsittelyä seuraa palvelukulttuuri, melkein geisha -merkityksiä avaavan luvun jälkeen päästään lukemaan kalanruodon kauneudesta, ruokailun siisteydestä.

Melkein geisha kuuluu niihin kirjoihin, joiden kanteen tai takasivulle voisi lyödä pienen ihana kirja -leiman. Eväsojan muistot, pienet arkiset sattumat tai havaintojen kautta laajemminkin kulttuuria pohtivat kirjoitukset valottavat Japania ja japanilaisuutta samalla kertaa sisäpiiristä ja ulkopuolelta käsin. Lopputulos on viehko, hauska, koskettava ja yllättäväkin kirja, jonka teksteihin voinee palata useasti.

Tiivistäen: Melkein geisha vahvistaa käsityksiä Japanin yllätyksellisyydestä, monenlaisista vastakohdista ja miltei ikiaikaisesta kulttuurista. Teos kasvattaa Japanin-matkakuumetta, halua päästä vierailemaan maassa, jonka suurkaupungit eksyttävät ja taksikuskit ovat ihan omanlaisiaan, mutta jossa aurinko nousee punaisena pallona.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja


Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja
WSOY 2017
Kansi Martti Ruokonen
357 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen, Puolaan sijoittuva romaani

Toistaiseksi elimme vain pikku harmien, arkisten huolien ja kinan keskellä. Minun työni oli nyt pitää talo kunnossa, tarjota edes se suoja näille ihmisilleni, kulkea lumikatulaisteni rinnalla ja kasvaa osaksi heidän elämäänsä. Pelkkä utelias muistiin kirjaaminen syvenisi ymmärrykseksi, niin toivoin. Olin saanut jo kiinni joistakin arjen rutiineista ja nukuin hyvin unia näkemättä. Alitajunta teki tilaa tuleville valveajan kauhuille.

Hieman sekava, mutta kaikin puolin tyypillinen puolalainen Gwiazdan kaupunki saa uuden asukkaan, kun salaperäinen Bajek asettautuu Lumikadulle. On kevätyö ja kaupunki lepää, mikä on onni. Kaupunki ikään kuin kerää voimia siihen, mitä tuleman pitää. Lumikadulla murheet ovat suuria, mutta kulmilla asuva väki osaa myös iloita rehevästi. Asukkaiden joukossa ovat rakastavaiset Lilka ja Marek, teatterilainen Bruno, pikkuruinen Pawel ja leipomon Olga. Vuodet 1930- ja 40-lukujen taitteessa ovat kaikkea muuta kuin helppoja: saksalaiset sotilaat saapuvat maahan, Puola – kuten koko maailma – on kovilla. Miten jatkaa elämää Lumikadulla?

Katja Kaukonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tuotantoa arvostan. Kaukosen esikoisromaani Odelma kuuluu edelleen suurimpien blogiaikaisten suosikkieni joukkoon. Odelman omintakeisuutta jaksan alati ihailla. Vuonna 2014 ilmestynyt Kohina lumosi sekin. On siis selvää, että Lumikadun kertoja kiinnosti minua siitä saakka, kun kirjan ilmestymisestä kuulin.

Lumikadun kertoja vahvistaa jo vahvaksi muodostunutta käsitystäni siitä, että Kaukonen taitaa tunnelmat, kielen vivahteet ja omaperäisen kerrontatavan. Tällä kertaa kokonaisuus jäi kuitenkin aavistuksen vieraaksi: ehkä syy on kaiken kauneudessa. Kauneuden rakastajallekin, ainakin minulle, kokonaisuus on jopa liian kaunis. Lempeä melankolia ylittää sodan tunnelmat, mikä on tietenkin yksi kerronnallinen ratkaisu ja tapa käsitellä sodan aikakautta. Kauneus kuitenkin romantisoi sota-aikaa. Kauhea on olemassa, mutta suodattuneena uusien päivien taakse, kutsuttakoot tätä vaikka selviytymiskeinoksi. Kauneuden pumpulisuuden takana on toki tummia sävyjä, pelkoja ja menetyksiä. Tärkeää on myös se, mitä voimakkaimmaksi viestiksi nousee ihmisyyden arvostaminen.

Kaukonen luo Lumikatunsa ja sen henkilöt taidolla, mutta silti myös henkilöhahmot jäävät etäisiksi, Bajekin tarkkailun kohteiksi. Entä Bajek itse? Onko hän talonmies, satunnainen kulkija, enkelin kaltainen lähetti vai ihmeellinen näkijä? Kaiken kertojana Bajek on eräänlainen sidos lumikatulaisten ja muun maailman välillä. Hänen kertojanäänensä tuo romaaniin viehätystä ja lämpöä.

Lumikadun kertojan luvut ovat lyhyitä, mikä jaksottaa lukemista näppärästi sikäli, että bussimatkan aikanakin ehtii lukea useamman luvun. Lukujen lyhyyden vuoksi saatoin jättää romaanin kesken juuri silloin kun oli aika jäädä pysäkillä pois, mutta lukutauoilla mieleni ei kaivannut Lumikadulle, en jäänyt ikävöimään Gwiazdan asukkaita, en elänyt heidän iloissaan tai suruissaan. Voi toki ajatella, että lyhyissä luvuissa määrittyy elämän hauraus: näissä satunnaisen merkityksettömissä hetkissä saattoi olla heidän loppuelämänsä. Elämä koostuu palasista, jotka sovittuvat yhteen muiden ihmisten, ja kokonaisen maailman, kanssa.

Vaikka Lumikadun kertoja pitää sisällään monia hienoja ja taidolla kirjoitettuja kohtauksia, en saanut lopulta romaanista irti kovinkaan paljoa. Vahvan tunnelman, toki, kaunista kieltä, kiehtovia henkilöitä, mutta nimenomaan tunnelmapaloina, pieninä kuvan kaltaisina hetkinä, en mitenkään muuten. Sanon suoraan, että olisin halunnut pitää romaanista niin paljon enemmän kuin mitä siitä lopulta pidin. Ehkä lukuhetki oli väärä, ehkä Bajekin hieman maaginen, enkelimäinen hahmo ei puhutellut minua. Kohautan hartioitani (mielikuvieni) puolalaisittain: tällaista lukeminen joskus on.

Kokonaisuus on tunnelmaltaan kuin seepian sävyistä fragmentaarista unta. Lumikadun kertojassa on jotain yleiseurooppalaista, jotain sellaista, joka toimisi hienosti elokuvana. Ohjaajaksi sopisi hyvin Kieslowskin melankoliaa ja toisaalta Jeunet’in omintakeista vinksahtanuutta kantava taituri, kokonaisuuden voisi suodattaa samanlaisella ruskeaan vivahtavalla sävyllä kuin Veronikan kaksoiselämässä tai Ameliessa Voin jo kuvitella miten kaihoisa posetiivi soittaa juuri silloin kun pieni lintu lentää yli nokassaan lasinpalanen. 

Tuon elokuvan katsoisin! 

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä




Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Tammi 2017, Keltainen kirjasto
A Little Life 2015
Suomentanut Arto Schroderus
Kansi Markko Taina
939 sivua
Yhdysvaltalainen romaani


Minun elämäni, niin hän ajattelee, minun elämäni. Mutta sen pidemmälle hän ei pysty ajattelemaan, ja hän jatkaa sanojen hokemista itsekseen – osaksi loitsuna, osaksi kirouksena, osaksi rauhoitteluna – ja ajautuu toiseen maailmaan, jossa hän silloin on kun kipu on tällainen, siihen maailmaan, jonka hän tietää olevan aina omansa vieressä, mutta jota hän ei koskaan jälkeenpäin muista: minun elämäni.

Syntyykö omaksi koettu elämä palasista vai kokonaisesta tarinasta? Miten paljon itseään voi etäännyttää, kuinka liki tulla? Amerikkalaisen Hanya Yanagiharan kiitelty romaani Pieni elämä sukeltaa neljän ystävyksen elämään, syvälle sukeltaakin.

Pienen elämän alkuasetelma on tuttu monista New Yorkiin sijoittuvista romaaneista: joukko lahjakkaita nuorukaisia tutustuu toisiinsa aikuisuutensa ensimmäsinä vuosina. On näyttelijäksi pyrkivä Willem, taiteellinen JB, vauraasta kodista lähtöisin oleva Malcom ja on Jude, joukon salaperäisin jäsen, raajarikko asianajaja. Lisäksi ovat adoptiovanhemmat Harold ja Julia, lääkäri Andy ja joukko muita läsnä olevia. On taidetta, loft-asumista, huumeita, juhlia, ihmissuhteita, älykkäitä keskusteluja, yhteiskunnallisuutta, viittauksia menneisyyden kipukohtiin – kuin Siri Hustvedt, Jeffrey Eugenides, Michael Cunningham ja Jonathan Franzen olisivat päättäneet laatia yhteisen teoksen. Mutta sitten kaikki muuttuu. Ystävyys pysyy, mutta Juden menneisyys alkaa hallita muitakin kuin Judea itseään. Menneisyydestä kumpuaa jotain todella mätää, jotain sellaista josta ei voi puhua, mutta joka määrittää kaiken.

Tämä mennyt puskee nykyisyyteen, se kumpuaa muistoista, mutta pakottaa kokemaan kipua silloinkin kun vuosikymmenet ovat kuluneet. Menneestä kurkistavat hyeenat, yhteiskunnan tukipilareiksi ujuttautuneet ihmissaastat, pahuus – Juden kärsimysnäytelmä, jossa riittää pituutta. Vaikka kuinka nauttisi tiiliskiven kokoisten kirjojen lukemisesta, kuluu 939-sivuisen romaanin parissa tovi jos toinenkin. Yanagiharan teoksen kohdalla voi hetkittäin puhua jopa lukemisen raskaudesta – yhtä lailla romaanin pituuden kuin sen sisällön raskauden, tai rankkuuden, osalta.

Puhutaan ensin pituudesta. Vaikka Yanahigaran romaania olisi voinut lyhentää monestakin kohtaa, ei lukeminen silti ole missään vaiheessa pitkäpiimäistä. Tietyt kuvailevat kohtaukset tai sivupolut ystävänelikon vähemmän keskeisten henkilöiden, kuten JB:n elämään, antavat lukijalle mahdollisuuden hengähtää ennen seuraavia raadollisia kokemuksia, sanotaan niitä vaikka iskuiksi, vaikka ne ovat lyöntejä rajumpia. Yanagihara on varmaotteinen ja tyylitajuinen kertoja, joka osaa säännöstellä sitä mitä tuleman pitää, mutta samalla olla säästelemättä. Juden tarina järkyttää, kuten sen tarkoitus onkin. Yanagihara ei kaunistele, vaan kertoo paljon. Joskus rivien väliin jättäminen voi olla tehokeino, mutta tällä kertaa yksityiskohtainen kerronta on tehokkaampaa kuin kertomatta jättäminen: tieto, fiktiossakin, lisää tuskaa. [--] häntä samalla iljettää ja järkyttää ja kiehtoo, miten vakavasti hän on turmellut itsensä.

Tarinan raskaudesta ei tarvinne enää kysyä. Muutamassa lukemassani blogiarviossa Pientä elämää on luonnehdittu kirjaksi, joka ei tehnyt hyvää tai romaaniksi, joka jää mieleen vainoamaan. Hyvää tekevää kirjallisuutta Yanagiharan teos ei olekaan. Kärsimys ei jalosta Judea eikä tieto missään vaiheessa tuo helpotusta. Kuitenkin Yanagiharan romaanissa on monipuolisuutta, vieraannuttavia ja liki tulevia elementtejä molempia. Sen suuri tarina on järkyttävä, mutta elämä on järkytystä moniulotteisempaa, hyvää ja kaunista mahtuu mukaan, ainakin hetkittäin. Mikä tärkeintä, keskeishenkilöistä alkaa välittää, heistä kantaa huolta, heidän puolestaan toivoo parasta.

Vaikka mukana on paljon surullista ja järkyttävääkin, on Pieni elämä suuri rakkaustarina. Rakkaus ei ole romanttista eikä rakkautta ole helppo ottaa vastaan, koska rikki revitty ihminen ei siihen kykene. Kuitenkin kyse on siitä, mikä kaiken kestää ja kärsii. Juden vaikeudet vaan ovat suurempia kuin hänen läheistensä, etenkin ja syvimmin Williamin ja Haroldin, kyky niitä käsittää. Juden elämäntarina ei kokonaisuudessaan ole uskottava, mutta liioittelu tehokeinona toimii paremmin kuin hyvin. Kun kaikki kasaantuu yhdelle henkilölle, tulee tämän kärsimyksistä eräänlainen väline: En tiedä miten selviäisin elämästä ilman sitä. Jude ei ole feeniks-lintu, sen sijaan hänen elämänsä on joutsenlaulu. Haroldin sanoin: nyt ne vastaukset tuottavat tuskaa. Kokonaisuus jää väreilemään mielessä kuin surun soittona.

Pieni elämä osoittaa, että rakastaminen voi olla helpompaa kuin rakkauden vastaanottaminen. Mammuttimainen romaani sukeltaa syviin vesiin, joista ei ole poispääsyä, mutta kun veden pintaa katsoo, siellä väreilee myös kohti kurottavaa valoa.



perjantai 31. maaliskuuta 2017

Maaliskuu: Rajoja ja elämyksiä



Maaliskuu on aina ollut minulle monenlaisten rajojen kuukausi: miellän sen alkupuolen aina talveksi, mikä johtunee siitä että lapsuusseudullani hiihtolomaa vietetään vasta maaliskuun alussa. Maaliskuun alussa vietän myös syntymäpäivääni, kuun lopussa taas eräs rakkaimmista ystävistäni on juhlavuorossa – ja tähän syntymäpäiviemme väliin mahtuu talven taittuminen kevääksi.

Mutta eivät maaliskuun rajat ole pelkästään vuodenajan vaihtumisen ja syntymäpäivien aikaa. Mieli kirmailee sinne tänne, hieman levottamana ja odottavana, kuten usein juuri nyt. Ja mieli myös kaipaa. Ajatus maaliskuusta rajana sai uuden merkityksensä nyt, kun kirjablogimaailmaa kosketti surullinen uutinen. Lukutoukan kulttuuriblogia pitänyt Krista menehtyi maanantaina sairaskohtaukseen, kertoi hänen äitinsä blogissaan Pihakuiskaajan puutarha. Kirjoja rakastanut, lukemisen ilosta paljon puhunut Krista tuli minullekin blogituttavaksi kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa. Vasta vuosi sitten Jyväskylässä hän haastatteli Ammaa ja minua, ja vasta nyt tässä samassa rajaisessa maaliskuussa, vain muutama viikko sitten, halasin häntä Helsingin Akateemisessa, jossa jaettiin blogistanian kirjallisuuspalkinnot. Mietin nyt, miten hauras elämä on. Miten joku voi olla ja sitten onkin poissa. Toivon, että Kristalla on ikuisesti maailman parhaimpia kirjoja ja paljon valoa. Lähetän Kristan läheisille syvimmät osanottoni.


Blogistanian palkintojen lisäksi maaliskuu sisälsi paljon muitakin menoja – paljon ainakin kaltaiselleni kotona viihtyvälle ihmiselle. Vuosisadan naiset -elokuvan kävin katsomassa muutaman rakkaan ystäväni kanssa. Mike Millsin ohjaana draamakomedia oli lajityyppinsä mukainen: se itketti ja nauratti, sai miettimään sattumaa. 1970-luvulle sijoittuva elokuva ihastutti keskusteluillaan ja roolituksillaan: miten pienesti Anette Bening hahmonsa loi. Hieno elokuva, menkää katsomaan! Ja aivan ihana oli myös Kaunotar ja hirviö, jonka näin yhdessä 11-vuotiaan tyttäreni kanssa. Mielestäni ihmiselokuvaversio oli jopa parempi kuin 1991 valmistunut melko konventionaalinen, vaikka toki komea animaatio. Nyt musikaalina erinomaisesti toimiva elokuva sai Emma Watsonin hahmon myötä pieniä feministisiä kaikuja, ja myös Bellen isän hahmo sai syvyyttä Kevin Klinen roolissa. Lumotun linnan hahmoja esittivät niin ääninä kuin ihmisinäkin muun muassa mainiot Emma Thompson ja sir Ian McKellen.



Elokuvien tarjoaman visuaalisuuden lisäksi nautin myös taiteesta. Rakastan taidemuseoita, mutta olen vähän huono galleriavieras. Nyt kuitenkin kävin Galleria Huudossa Uudenmaankadulla katsomassa Kira Leskisen Sabroso-näyttelyn. Näyttely on valitettavasti jo päättynyt, mutta suosittelen seuraamaan Leskisen uraa. Hän muuten kuvasi nelisen vuotta sitten Hannan ja minun Rivien välissä -kirjan kannenkin.

Teatteriinkin ehdin. Kansallisteatterin Macbeth-sovitus jäi mieleeni osin aika ristiriitaisena. Tuija on kirjoittanut ajatuksiaan niin hyvin, että kehotan lukemaan hänen mietteensä. Teatteri-iltaa edeltävän keskustelun Kansallisteatterin Bloggariklubilla sen sijaan koin innostavana. Teatterin ullakolla WSOY:n kustannustoimittajat Saara Pääkkönen ja Alice Martin, joka on myös arvostamani suomentaja, näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä ja dramaturgi Eva Buchwald valottivat omaa Shakespeare-suhdettaan ja pohtivat muun muassa käännösten ja näytelmien yhteen sovittumista. Keskustelussa todettiin, että Shakespearen näytelmissä näkyy rikkaana koko elämän kirjo, ihmisyyden skaala. Nyt suurella näyttämöllä menevä Macbeth symboloi omaa aikaamme muun muassa oman edun tavoittelussa, pienen näyttämön Richard III puolestaan on tahallisen vanhanaikainen, mutta yhtä lailla ajankohtainen, hauskakin.

Juhlista ihanimpia ovat kirjajuhlat. Töiden puolesta olin iloitsemassa Krista Launosen LAVA – kauhu ja himo -kirjan ilmestymistä Urbansaunassa, joka olikin oiva juhlapaikka. Vaikken työkirjojani periaatteen vuoksi enempää blogissani esittele, kerron että Krista Launosen kirjasta sain monenlaisia oivalluksia, jotka koetan muistaa esimerkiksi mahdollisten tulevien kirjamessuesiintymisten aikaan.



Pieni blogiväsymys on vaivannut, minkä huomannee tästä hieman laiskemmasta bloggaustahdista. Onneksi hyville kirjoille löytyy aina paikkansa. Nyt olen lukemassa rankkaa ja puhuttelevaa kirjapaksukaista, Hanya Yanagiharan Pientä elämää, joka pitää otteessaan, kauhistuttaa ja pakottaa lukemaan vielä sen yhden sivun. Palaan kirjaan täällä blogissa, kunhan olen tuon yli 900-sivuisen romaanin selättänyt.

Niitä hyviä, uusia ja uusia sivuja toivon teille kaikille Lumiompun lukijoillekin. Kevään valoa!


sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja



Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017
Kansi Piia Aho
380 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Välillä hulluus puhui hänelle simasuulla. Jos antaisi sille periksi, tässä paikassa olisi järkeä kuin taikaiskusta, ja tässä kohtalossa. Siemättömästä vääryydestä tulisi loppu kuin piloillaan. Jäljellä jäisivät pelkät tosiasiat, hulluus ja hullujenhuone, rinta rinnan.
Mutta hän vastusti houkutusta. Öisin hän tarrasi kiinni ikiomaan silkkinauhaansa kuin kaitseeseen ja sai pysyteltyä pystyssä. Hän sai jatkettua elämää putoamatta sen pohjalle.


Amanda on aina ollut toisenlainen: reissunainen, viettelijä, heittäytyjä. Tai irtolainen, prostituoitu, vietävissä oleva. Lapsesta saakka Amanda, jo kohdussa vinoon kasvanut, ei ole mahtunut tytölle tai naiselle määrättyyn muottiin. Elämä kuljettaa Amandan Turun kaduille, milloin minnekin, kuumailmapallolentäjä Duplessin rakastajattarena taianomaiseen Pariisiin saakka ja lopulta Seilin saarelle, onhan hän diagnoosien mukaan parantumattomasti mielisairas. Häntä vaivaa Insania epileptica menstrualis, kuukautishulluus. Elämä Seilissä on omanlaistaan, täynnä sääntöjä, hierarkioita ja rooleja. Amandalla on kuitenkin aina kykynsä ajatella toisin, kuulla tähtien kitinä katon läpi, aistia ruohon tuoksu.

Katja Kallio on ollut minulle aina tietyllä tavalla sekä ihailtava että vaikea kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneja, joista olen halunnut pitää mutten ole päässyt kirjaan sisälle, kuten Karilla. Hän on kirjoittanut erinomaisia teoksia, joista olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan jotain. Ja sitten hän on kirjoittanut kirjoja, joita lukiessani olen ollut koko lailla myyty. Joka tapauksessa olen jo Kuutamolla-romaanista saakka odottanut aina innolla Kallion uutta tuotantoa. Kun kanneltaan upea Yön kantaja saavutti minut, syrjäytti se muut kesken olleet kirjat.

Yön kantaja perustuu vuosina 1864-1918 eläneen Amanda Fredrika Aaltosen elämään, mikä antaa oivalliset lähtökohdat romaanille. Yön kantajassa näkyy erinomaisesti se, miten hulluutta rakennetaan ja miten sairaalasta tulee vankila: vapaakävelijä ei pääse kotiin, Turkuun, vaikka kaupungin valot kajastavat Seilin saarelle saakka. Kallion Seili-kuvaus on vaikuttavaa: muinaisesta rajaa tarkoittavasta sanasta nimensä saanut saari erottaa toisistaan maailman juhlaväen ja kuokkavieraat.

Kallio luo moniulotteisen muotokuvan naisesta, jota ei varmasti voi täysin hahmottaa. Amanda kokee kovia, pääosin ulkopuolisten toimien vuoksi, osin omasta sisäisestä pakostaan. Keskiöön nousee kysymys paitsi oikeudesta tahtoa, myös oikeudesta olla: moraalisäännöt määrittävät paitsi olemisen tapoja, myös ihmisarvoa.

Kallion teksti on nautittavaa luettavaa, lauseiltaan taidokasta, tunnelmaltaan samalla kertaa synkkää ja ilmavaa. Kuumailmapallon lento ilmaviertojen armoilla pitää sisällään oman maailmansa, toisaalla hien hajussa on perhosia, nuhruisissa ja tuhnuisissa kohtaamisissa ollaan ihmisyyden äärellä. Kallio kuvaa Amandaa ja tämän edesottamuksia ja kaikkea tälle tapahtuvaa, taidolla, mutta silti Amanda jäi minulle vieraaksi sillä vaikeasti määriteltävällä tavalla, jolla romaanihenkilöt joskus jäävät. Jäin kaipaamaan jotain; jotain sellaista, jota en osaa määritellä – ehkä jotain kiinnepistettä, tässä kohtaa jotain samastuttavaa. Jäin, vaikka säpäleet satoivat Amandan päästä läpi ja viilsivät hänen sisuksensa repaleiksi. Eikö tuollainen kuvaus puhuttele? Toki. Ja silti hieno romaani ei puhutellut minua lukijana niin paljon kuin etukäteen toivoin. Toisaalta juuri Amandan kaltaisen romaanihenkilön kanssa tuo määrittelemättömyys sopii. Amandan aikalaiset eivät saaneet Amandaa tiettyyn muottiin, vaan alistivat hänet mielisairaalaan, ja sen ajatteleminen on sydäntä särkevää.

Vaikeasti määriteltävä Amanda on mieleenpainuva hahmo, joka on romaaninsa ansainnut. Yön kantajassaan Kallio luo vahvan tarinan herkästi haavoittuvalle ihmisyydelle.

--


Myös Riitta ja Tuija ovat lukeneet Yön kantajan.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Angela Carter: The Magic Toyshop



Angela Carter: The Magic Toyshop
Virago Modern Classics 2006, alkuteos 1967
Kannen piirustukset Studio Posti
Kannen suunnittelu Jack Smyth
200 sivua
Brittiläinen romaani


”I never thought the night would be like this”, said Melanie aloud, in a tiny voice.
She shook with ecstasy. Why? How? Beoynd herself, she did not know or care. Great banks of cloud reared and dissolved in the heavens and there shone a star. The world, which was only this garden, was empty as the sky, endless as eternity.

Eräänä yönä 15-vuotias Melanie kävelee kotinsa puutarhassa yllään äitinsä morsiuspuku. Öisellä retkellä puku repeää, seuraavana päivänä Melanien koko maailma järkkyy. Hänen vanhempansa ovat kuolleet lento-onnettomuudessa Yhdysvalloissa. Melania ja tämän sisarukset lähetetään Lontooseen leluja valmistavan enon luo. Eno osoittautuu omalaatuiseksi julmaksi tyranniksi, mutta Melanien irlantilainen täti Margaret, joka on hääpäivästään saakka pysytellyt mykkänä, sekä pariskunnan pojat Francie ja Finn vaikuttavat ystävällisemmiltä. Kaikkien elämä oudossa talossa tuntuu menevän juuri Philip-enon määräämänä. Eno näyttää rakastavan vain nukkejaan, ja eipä aikaakaan kun Melaniellekin olisi rooli nukke-esityksessä.

Maagis-realistisena feministinä tunnettu Angela Carter mainitaan usein modernina klassikkona ja hänet on nostettu erääksi keskeisimmäksi sotien jälkeiseksi brittikirjailijaksi. Tähän nähden hänen tuotantoaan on suomennettu vähänlaisesti. En muista, mistä Carter tietoisuuteeni tuli, mutta muistan ainakin seuranneeni Tea with Anna Karenina -blogissa joitakin vuosia sitten ollutta Angela Carter -teemakuukautta. The Magic Toyshopin (suomennettu nimellä Maaginen lelukauppa, Otava 1984) ostin Lontoosta noin kuukausi sitten ja luinkin kirjan jo matkalla, mutta bloggaus romaanista sopii ihmeen hyvin Kangin Vegetaristin jatkoksi (muttei tietenkään millään muotoa sen jatko-osaksi).

Nimittäin, kuten Suketus toteaa, on Carterin romaani "hätkähdyttävä ja pirun häiritsevä". Carterin ja Kangin romaaneja ei tietenkään millään muotoa pidä verrata toisiinsa, mutta kumpikin teos tarjoaa tekstuaalisesti nautittavaa, temaattisesti kiinnostavaa ja osin julmaa luettavaa, muuten teokset ovat keskenään hyvin erilaiset. Carterin maailman julmuuteen sekoittuu lempeää runollisuutta ja ennen kaikkea keskeishenkilön oman mielen kuvausta.

The Magic Toyshop on tietenkin Melanien kehityskertomus. Nuori, ihastuttavan kirjallinen ja nokkela tyttö suorastaan repäistään uuteen maailmaan, irti peribrittiläisestä maalaiskylästä Lontoon raisummille kujille, neidonkamaristaan nukkejen täyttämään taloon, jossa seksuaalinen uhka leijuu ilmapiirissä. Symboliikka tuntuu osin osoittelevalta: mihin kaikkeen puutarha ja repeytynyt hääpuku voikaan viitata, ja toki kyse onkin lapsuuden lopusta. Carter on kuitenkin taitava kirjoittaja: The Magic Toy Shop on samalla kertaa kuin vertauskuvallinen satu ja realismin riekaleista kiinni pitävä kasvukuvaus.

Kokonaisuus on enemmän realistinen kuin maaginen. Taianomaisinta on tunnelma ja Carterin kieli, joka on aistivoimaista ja värikylläistä, suorastaan ihmeellistä, ja olen iloinen että luin romaanin englanniksi. Missään vaiheessa kieli ei kuitenkaan ole liian maalailevaa. On kiehtovaa lukea teosta, joka on samalla kertaa niin vetävä ja kuitenkin kulttuurisia viittauksia täynnä. On iljettävää lukea siitä mitä tuleman ehkä pitää, ja samalla kuitenkin on lumoavaa upota romaaniin, hämmentyäkin sen äärellä.

Tunnelmaltaan väkevä The Magic Toyshop on kuin postmoderni goottilainen romaani. Osin se on aikansa tuote, 1960-luku näkyy esimerkiksi Lontoo-kuvauksen tietynlaisessa nuhjuisuudessa ja soitetussa musiikissa. Goottilaista on miltei kaikki alkaen Melanien yöstä puutarhassa ja päätyen aina mykkään tätiin ja tyrannimaiseen setään. Postmoderniksi romaanin tekee se, miten Carter asemoi Melanien ja tämän kokemusmaailman sekä tietenkin se, miten feministinä tunnettu Carter käsittelee patriarkaalisuutta – kovin kovaa höykytystä teema ei kuitenkaan saa. Jos olen oikein ymmärtänyt, on The Magic Toyshop Carterin helpoimpia teoksia, joka innostaa etsimään luettavaksi enemmänkin kirjailijan tuotantoa.

Kokonaisuus on kiehtova ja mieleenpainuva kuvaus kasvamisesta, vaarasta ja heräämisestä. Kaiken kruunaa Carterin aistikas, mutta sopivan piikikäs kieli. Tarina päättyy nopeasti, mutta romaanin tunnelma ja lauseet jäävät elämään mielessä.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi


Han Kang: Vegetaristi
Gummerus 2017
Chaesikju-uija 2007
Englanninnoksesta The Vegetarian suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Christopher Brand
215 sivua
Arvostelukappale
Eteläkorealainen romaani

Haluan huutaa vielä kerran, vain yhden kerran. Haluan heittäytyä pikimustan ikkunan läpi. Ehkä möykky häviäisi sitten. Niin, se saattaisi tosiaan hävitä.
Kukaan ei voi auttaa minua. Kukaan ei voi pelastaa minua. Kukaan ei voi saada minua hengittämään.


Kaikki muuttuu, kun säyseänä tunnettu Yeong-hye lopettaa lihan syönnin. Päätös ihmetyttää hänen miestään, koska Yeong-hye ei suostu edes valmistamaan lihaa, vaan heittää kaiken kotona olevan eläinperäisen ruoan pois. Yeong-hyen päätös vaikuttaa paitsi aviomieheen, myös naisen lähipiiriin: isä ei voi käsittää, sisar ja lanko yrittävät, mutta tuloksetta. Yeong-hyellä ei ole enää paluuta entiseen.

Han Kangin Booker-palkittu romaani Vegetaristi ei nimestään huolimatta kerro varsinaisesti kasvissyönnistä, vaikka Yeong-hyen päätös lopettaa lihansyönti onkin alkusyy sille, mitä kolmeosainen teos pitää sisällään – ja paljon sisältääkin.

Se oli vain unta. Minäkertojana toimivan aviomiehen, langon ja sisko In-hyen näkökulmista kerrottu romaani avaa monien henkiöiden maailmaa lukuun ottamatta Yeong-hyen. Hänen sisäistä maailmaansa raottavat vain unijaksot, jotka ovat rajuakin rajumpia. Vegetaristi on hurja matka ihmismieleen, ei vain Yeong-hyen muuttuvaan persoonallisuuteen, vaan myös - tai ennen kaikkea - hänen läheistensä tapaan toimia kriisin hetkellä. Lähipiiriin mahtuu julmuutta, ymmärtämättömyyttä, yritystä ymmärtää, hyväksikäyttöä, monitahoista avuttomuutta.

Vegetaristi on ajatuksia ja kysymyksiä herättävä romaani. Onko se yhteiskunnallinen teos? Onko se feministinen romaani ihmisen itsemääräämisoikeudesta? Parisuhde- ja perheromaani? Teos luonnon puolesta - tai luontosuhteesta? Kertomus mielenterveyden murenemisesta? Hyväksikäytöstä? Ihmisyydestä? Koreasta? Vapaasta tahdosta? Pakosta? Vastaus kaikkeen on kyllä, kaikkea mainittua ja paljon enemmänkin. Käsillä on monikerroksinen, taidolla kirjoitettu ja (englannista) hyvin suomennettu romaani, joka jättänee jälkensä lukijaan kuin lukijaan. Paitsi hyvin rakennettu, Vegetaristi on myös sanoillaan visuaalisuutta luova romaani. Hurjat unet, auki viilletyt ranteet, langon tapa tehdä taidetta tai vaikkapa tien varren vihrein liekein leiskuvat puut piirtyvät voimakkaina lukijan verkkokalvoille.

Kangin romaania voisi luonnehtia unohtumattomaksi. Sen maailma on brutaali, inhottavakin, ja silti oudosti kaunis. Sen hämmentävyys herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia – ja niin pitää ollakin. Vegetaristin unien raakuus ja niiden seuraukset pysähdyttävät. Kokonaisuus saa ajattelemaan sitä, miten ihmisyys koetaan – tai nähdään. Se näyttää, miten yksityisestä tulee vallankäytön näyttämö.

---

Vegetaristista ovat kirjoittaneet myös Elegia, Elina, Katri, Kirjaluotsi, Laura, Omppu ja Petter. Luultavasti moni, moni muukin ja mikä ettei: kuten Petter pohtii, kirja tuskin jättää ketään kylmäksi.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat



Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
Kannen suunnittelu Päivi Puustinen
301 sivua
Kotimainen romaani

Oliko hänellä itsellään kykyä sellaiseen? Pystyisikö hän koskaan välittämään maailman niin, että joku toinen näkisi saman tai vielä enemmän? Eikö katsomisen hetkeen tiivistynyt kaikki mikä ihmiseen oli siihen mennessä ladattu, kaikki mitä hän kykeni tuntemaan?

Nuori Visa työskentelee iltaisin elokuvateatteri Glorian paikannäyttäjänä. Kun hän näkee elokuvan Vincent van Goghista, hän tietää että maalaaminen on hänen tiensä. Visa pääsee opiskelemaan Vapaaseen taidekouluun ja tutustuu melankoliseen Tapioon sekä tämän itsevarmaan siskoon Helmiin. Vuosien saatossa Visan taiteilijuus vahvistuu ja taiteentekeminen johdattaa hänet Italian Bolognaan ja Venetsiaan muun muassa Giorgio Morandin jäljille. Aika muuttuu ja aika muuttaa: Vuosikymmenet kuluvat, taiteen menneet vuosisadat ja nykyisyys kietoutuvat Visaan yhtä tiiviisti kuin hänen oman elämänsä tapahtumat.

Joel Haahtela on suosikkikirjailijoitani, joten seuraava menee osin metabloggauksen puolelle. En malttanut olla lukematta Haahtelan tuoreimmasta teoksesta Mistä maailmant alkavat kirjoitettuja kritiikkejä ja bloggauksia ennen kuin aloitin romaanin lukemisen. Vastaanotto tuntui pääosin myönteiseltä, mutta ristitiitaiselta: Tutun kirjailijan uusin romaani sisältää huoneita joissa lukijan olo ei ole enää kotoisa, mutta siinä on uuvuttavasti metaforia (Kirja vieköön), hieman sievistelyäkin mutta onneksi myös hengissä pysyvä tarina, eikä romaanissa lähdetä (kunnolla) sivuraiteillekaan. Joillekin romaani oli kuitenkin rakastettava, moneen kertaan uudelleen luettava.

Näiden kirjoitusten perusteella päättelin, että Mistä maailmat alkavat on hyvä, muttei kuitenkaan Haahtelan parhaimmistoa. Arvelin, että tulen (tietenkin) pitämään kirjasta, mutta että se ei tule nousemaan Haahtela-suosikkieni joukkoon. Olin hieman vastakarvainen, viivyttelin kirjan ostamista ja lukemisen aloittamista. Kun sitten aloitin, löysin lumouksen. En heti, mutta pikkuhiljaa innostus ylitti kiinnostuksen.

Mistä maailmat alkavat tuntuu olevan hieman erilaista Haahtelaa, joskin toki kaikki romaanit ovat aina omanlaisiaan. Jonkinlaiseen anonymiteettiin verhoutuva arvoituksellisuus on poissa, tilalla on rakenteeltaan ehjä, tarinankuljetukseltaan selväpiirteinen romaani. Mukana on tuttuakin: tietynlainen etsimistarina, kuvaukset tähtitaivaasta ja lumesta sekä kaupunkien romanttinen kumu, kuten syksyinen Bulevardi, kohtaaminen Rikhardinkadun kirjastossa, piazzan kahviloista kuuluva nauru. Henkilökuvaus on hellää, muttei vailla pientä terävää pippurointia. Kukaan ei voi (onneksi) tietää, mitä kirjailija kirjoittaessaan kokee, mutta Visan tarinasta lukijalle välittyy jonkinlainen kirjoittamisen ilo ja kerronnan vaivattomuus, joiden ansiosta lukeminen on nautittavaa. Haahtela on aina ollut taitava kutomaan lauseita ja löytämään metaforia. Hetkittäin kauneus tahtoo ottaa yliotteen ja pientä komiikkaakin on mukana, mutta kokonaisuus kyllä kantaa.

Mistä maailmat alkavat on myös niitä romaaneja, jotka muistuttavat siitä itsestäänselvyydestä, että lukeminen on aina omakohtaista. Eri kirjailijat puhuttelevat kutakin lukijaa eri tavoin. Haahtelan tuotanto on aina puhutellut minua, antanut mahdollisuuden vajota jonkinlaiseen elämän lempeään melankoliaan, niin kävi nytkin. Itse asiassa Mistä maailmat alkavat lumosi minut vielä hyvin henkilökohtaisella tasolla, Bolognalla, jonne päähenkilö Visa joksikin aikaa muuttaa. Bologna, josta olen blogini alkuaikoina kirjoittanut lyhyesti, on minulle merkityksellinen, jopa yhden elämäni keskeiskäänteen antanut kaupunki. Haahtelan Bologna on todellinen ja fiktiivinen. Vanha keskusta porticoineen herää eloon, kaupungin Pinacoteca tuoksuu mielessäni, ja kun tähtien kaukainen valo tavoitt(aa) heidät siitä, kapealta kadulta Bolognassa, olen jo perillä ja tunnen valtavaa ikävää. Romaani toki jatkuu, tenhovoimaisena taide- ja henkilökuvauksena  ja Italia-kuvaus kaikkinensa on pakahduttavaa, romaanin teemaa kantaen etenkin taiteen osalta: Morandin minimalistinen tarkkuus ja maalausten valo, niiden ikään kuin oleminen, toisaalta Madonna-aihioiden runsaus, miltei ylitarjonta, vanhassa italialaisessa taiteessa.

Onko romaanin täyttymys taiteen kuvauksessa vai Visan kehityskertomuksessa? Jokainen lukija tehkööt omat johtopäätöksensä: taiteen merkitys tekijälleen ja edelleen taiteen kokijalle ovat omakohtaisia. Visalla kaikessa on elämän positiivi ja negatiivi. Luettuani haluaisin, että Visa olisi ollut oikeasti olemassa, jotta voisin mennä katsomaan hänen maalauksiaan. Haahtelan romaani johdattaa onneksi monien muiden taiteentekijöiden jäljille aina Rubensin runsaudesta Sam Vannin abstraktivismiin.

Siinä missä Visa haltioituu näkemästään, haltioiduin minä lukemastani – jälleen. Mistä maailmat alkavat on romaani, jonka tunnelmissa haluan viipyä vielä kauan. Miten ristiriitaista onkaan haluta pitää luettu itsellään ja kuuluttaa silti maailmalle: lukekaa tämä kirja!