sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love


Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love. Omaa tietä etsimässä Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa
Otava 2011 (pokkaripainos, ensimmäinen suomenkielinen painos 2007; vuonna 2017 ilmestynyt uusi painos Gummeruksen kustantamana)
Eat, Pray, Love: One woman’s Search for Everything Across Italy, India and Indonesia 2006
Suomentanut Taina Aarne
394 sivua
Yhdysvaltalainen self help -elämäkerta


Mutta rakkaus, jota tunsin, oli puhdasta. Se oli jumalaista. Katsoin ympärilleni, enkä nähnyt mitään, missä Jumala ei olisi ollut läsnä. Tunsin olevani syvästi onnellinen. Ajattelin itsekseni: ”Mitä ikinä tämä mitä tunnen onkaan – tätä olen rukoillut. Ja tämä on myös se, jolle olen rukoukseni osoittanut.”

On kiinnostavaa, miten sama kirja on ihastuttaa ja ärsyttää. Onhan näitä tullut luettua, tänä vuonnakin, mutta että taas. Otin heinäkuun alussa Keski-Eurooppaan mukaan jälleen yhden Hyllynlämmittäjä-haasteesta lukupotkua saaneen kirjan: Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Loven, jota yksi ystävänikin on minulle muutaman kerran suositellut. Gilbertin kirja oli majaillut kirjahyllyssäni varmaankin pokkarin ilmestymisestä lähtien ja nyt vihdoin ajattelin sen olevan oiva matkakirja.

Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan kokonaisuus vieraannutti heti alusta saakka. Teoksen alussa Gilbert on menestyvä journalisti, joka asuu puolisonsa kanssa New Yorkissa. Unelmaelämä kuitenkin katkeaa, kun Gilbert haluaa jotain muuta ja eroaa miehestään. Tämä toki tempaisee mukaansa ja varmasti puhuttelee monia. Mutta mitä Gilbert sitten tekee? Paitsi ottaa avioeron, myös irtisanoutuu ja päättää viettää vuoden ulkomailla – yksin. Ulkomailla vietettävän vuoden tarkoitus on auttaa Gilbertiä löytämään itsensä ja rukoilun kautta myös jonkinlaisen jumaluuden tai Jumalan, rakkauskaan ei olisi pahitteeksi. Jumalan tai uskonnon, new age -vaikutteiden, etsiminen on syy sille, miksi kirja minua niin vieraannutti. Ymmärrän hyvin, että ihmiselle tulee etsikkoaika, luultavasti jonkinlainen tulee jokaiselle jossain vaiheessa elämää. Mutta että se pitää sisällään niin paljon rukoilua… Jos taustani olisi erilainen kuin riviluterilaisessa perheessä kasvaneen, ymmärtäisin ehkä paremmin.*

Nyt rukoilu ja rukoushelmet yhdistyttynä alun toiveeseen suutelevasta Giovannista vieraannuttavat. Kerronta tuntuu aluksi turhan naiivilta, joskin se onneksi petraantuu sitä mukaa kun kirja etenee. Eräs vieraannuttava seikka on vielä Gilbert itse. Vaikka hän toipuu masennuksesta, on hän silti äärimmäisen etuoikeutettu: kuka meistä voisi ottaa lopputilin ja lähteä tuosta vaan vuoden mittaiselle reissulle, jonka aikana tapaa äärimmäisen kiinnostavia ihmisiä ja saa asua hienoissa, kalliissakin paikoissa? Ehkä joku, toivottavasti. Minä en. Onko itseään etsiäkseen ylipäätään lähdettävä kauas? On tai ei, vain etuoikeutettu ihminen voi niin tehdä – ja se on tietenkin ihan ok, jos siihen on mahdollisuus.

Gilbert on myös itseensä keskittyvä kirjailija. Se voi ihastuttaa tai ärsyttää. Arvaatte varmasti, että tällä kertaa minua ärsytti, vaikka usein omaelämäkerralliset kirjat ovat mitä innostavinta luettavaa. Tiedän, että ärtymykseni on vailla perusteita, koska Eat, Pray, Loven koko lähtökohta on Gilbertin matka hänen omaan minuutensa. Hän kyllä lataa kirjaansa paljon ja asettaa itsensä peliin, jossa ei päästä itseään helpolla. Periaatteessa Gilbertin ihanaa elämää Italiassa, hartausharjoituksia Intiassa ja sen oman tien löytymistä Balilla on kiinnostavaa seurata. Mutta silloin kun joku ärsytyskynnys ylittyy, on vaikeaa palata lukemaan avoimin mielin.

Minun olisi varmasti ollut hyvä muistaa oma vastarannankiiskeyteni self help -kirjoihin ylipäätään. Gilbertin Big Magic ihastutti minua kuitenkin alkuvuonna. Luulen, että minun kannaltani Eat, Pray, Love toimisi paremmin elokuvana. Lukemani pokkariversion kannessa komeilemat Julia Roberts ja Javier Bardem ovat molemmat valovoimaisia näyttelijöitä.

Sen vielä sanon, että jos minulla olisi ollut lentokoneessa mukanani joku toinenkin kirja, olisi Eat, Pray, Love vaihtunut siihen. Niin kehno teos ei kuitenkaan ollut, että se olisi jäänyt kokonaan lukematta. Päinvastoin: Gilbertiä suositellut ystäväni tuumasi kerran, että Gilbert ei ota itseään turhan vakavasti. Eat, Pray, Lovesta välittyvätkin kirjoittamisen ilo ja aito uteliaisuus, jolla Gilbert salakavalasti valloittaa lukijan puolelleen – minutkin, ainakin osin. Nimittäin paitsi että luin kirjan loppuun kotona – parin tunnin mittainen lentomatka oli liian lyhyt liki nelisataasivuisen kirjan lukemiseen – jäin pohtimaan sitä, mikä elämässä on tärkeää; niin Gilbertin elämässä kuin omassani. Self help saavutti myös vastahankaisen lukijan, joskin kaikki se rukoilu täytyy tässäkin saavuttamisessa miinustaa pois.

Kaiken lisäksi: Koska mainitsemani Big Magic antoi minulle paljonkin eväitä luovuuden pohtimiseen ja koska Gilbert muistaa kehua minulle niin rakasta Bolognaa, päätän lukijana pitää Eat, Pray, Loven joistakin kohdista salaa. Ainakin Italiasta ja kaikista ruokakuvauksista.

”My Bologna has a first name! It’s P-R-E-T-T-Y.” (Ja kyllä, se oli vaihtoehtoinen nimi tälle kirjalle.) Ruoka on täällä ehdottomasti parempaa kuin Roomassa tai ehkä täällä käytetään hieman enemmän voita. Jopa gelato on parempaa Bolognassa (minusta tuntuu hieman epälojaajilta sanoa näin, mutta se on totta).

Kiitos tästä!

*Hmm, Gilbertin oma tausta on tässä suhteessa aika samanlainen, joskin tietenkin amerikkalainen. Hän on kasvanut melko sekulaarissa perheessä.


(P.S. Haha, Gilbert selvästi vaikutti minuun ja teki minusta jutustelevan bloggaajan.)    

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

James Rebanks: Elämäni paimenena



James Rebanks: Elämäni paimenena
Gummerus 2017
The Shepherd’s Life: A Tale of the Lake District
Suomentanut Tero Valkonen
279 sivua
Brittiläinen elämäkerrallinen tietokirja

Mennyt ja nykyhetki elävät arjessamme rinta rinnan ja sekoittuvat toisiinsa niin, että joskus on vaikea sanoa, missä yksi loppuu ja toinen alkaa. Vuoden jokainen urakka on samalla muisto monista aiemmista kerroista ja ihmisistä, joiden kanssa olemme sen tehneet. Niin kauan kuin työ jatkuu, myös sitä kanssamme tehneet miehet ja naiset elävät osana puurtamistamme, osana tarinoitamme ja muistojamme, osana kaikkea sitä miten ja miksi me teemme mitä teemme.

Ihmisellä on kaikenlaisia mielenkiinnon kohteita. Kaikki Lumiomenaa pitempään lukeneet tietävät varmasti, että rakastan monia Isosta-Britanniasta ja Irlannista lähtöisin olevia asioita. Yksi niistä on brittiläinen maaseutu, johon kohdistuva ihastus on enemmänkin mielikuva- kuin kokemusperäistä, vain muutamaan matkaan ja pääosin elokuviin ja kirjoihin perustuvaa. Joulun aikaan ostin luettavakseni Country Living -lehden, jotta pääsin oikein fiilistelemään mielikuvillani. Lehdessä oli kauniisti kuvitettu artikkeli James Rebanks -nimisestä miehestä, joka eli lammaspaimenena. Taas yksi etuoikeutettu yläluokkainen mies, jolla on varaa ja mahdollisuutta irrottautua toimistoelämästä ja muuttaa maalle, ajattelin.

Rebanksin tarina osoittautui sittenkin toisenlaiseksi. Tämän vuoden keväällä suomeksi ilmestynyt Elämäni paimenena kertoo kyllä Oxfordissa opiskelleesta lammaspaimenesta, mutta Rebanksin lähtökohdat olivat hyvin erilaiset kuin suurimmalla osalla huippuyliopistossa kouluttautuneista. Alkaisin huorata maailmassa josta en pitänyt. [--] Tuntui aika naurettavalta, että voisin päästä sisään. Rebanks kasvoi farmariperheessä, suvussa jossa kovaa työtä arvostettiin enemmän kuin koulutusta. Rebanksin perheessä ja kaltaisissaan tyttäriä saatettiin kouluttaa, mutta poikia odotti sama tulevaisuus kuin heidän isiään, isoisiään, isoisoisiään jne. Näin Rebankskaan ei kouluaikoina juuri opiskeluun paneutunut eikä häneltä sen suhteen juuri mitään odotettukaan. Paljon kaunokirjallisuutta lukenut poika ylitti kuitenkin monenlaisia odotuksia ja pääsi opiskelemaan Oxfordiin.

Tarina voisi olla kuin epäuskottavasta elokuvasta. Rebanksin tarina on kuitenkin tosi. Elämäni paimenena on kertomus sukupolvien jatkumosta, elämäntavasta ja valinnoista. Se ei mene samalla tavalla (maanisen) syvälle henkilökohtaisiin kokemuksiin kuin vaikkapa niin ikään Gummeruksen julkaisena Helen Macdonaldin H niin kuin haukka, mutta yhtä lailla kiinnostavasti se käsittelee ihmisen suhdetta luontoon ja siten omaan itseensä, omaan paikkaansa maailmassa.

Rebanks kertoo elämästään rauhallisesti. Hänen tekstistään välittyy rakkaus luontoon ja ylpeys edellisten sukupolvien työn jatkumisesta. Rebanks on syystäkin tietoinen omasta taustastaan toisaalta maatilallisena, toisaalta korkeasti koulutettuna. Nämä kaksi maailmaa ovat hänen tulkinnassaan hyvinkin vastakkaisia, mutta tukevat toisiaan. Ymmärrys kasvaa, kun tuntee molemmat maailmat. Sukuperintö ja uusi maailma voisivat kolahtaa vastakkain hyvinkin ristiriitaisesti, mutta Rebanks – toki pohdintojen ja toisenlaistenkin töiden myötä – tietää paikkansa ja tuntee yhteiskuntaluokkien rajapinnat.

Maatilalla elämä sujuu verkkaisesti osin luonnon, osin talouden ehdoilla. Rebanks ei kuvaa lammastaloutta myös kauppojen, teurastusten ja menetysten kautta. Myös maisema saa osansa. Karut maisemat ovat avaria ja kauniita, mutta sangen ankaria. Suomalaislukijan näkökulmasta brittiläinen pohjoinen ulottuvuus on hyvin erilainen kuin meillä. Lumi ei tuo suojaa, vaan pahimmillaan se voi olla kuolemaksi.

Elämäni paimenena on ihastuttavan rauhoittavaa, miltei meditatiivista luettavaa. Vuodenajat vaihtuvat, vuodet kiitävät, vanha polvit jättää hyvästi maalliselle maailmalle, elämä on tässä ja nyt, mutta myös menneessä ja toivottavasti tulevassakin. Rebanksin teoksessa ei tapahdu draamallisesti mitään isoa, mutta silti siihen mahtuu monta elämää – niin ihmisten kuin Englannin järvialueenkin, rakkaudella ja arvostuksella kuvattuna.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Viikonloppu Münchenissä


Bad Gastein kaikkine taloineen ja salaisuuksineen vaihtui viime viikolla vielä muutamaksi kaupunkipäiväksi. Kotoisa München kutsui meitä taas. Jotkut kaupungit kasvavat puolitutuiksi: eivät oikeasti tutuiksi, mutta kotoisiksi vierailla. München on juuri sellainen, ystävällinen, leppoisa, mukava. Olen kirjoittanut blogiini niin Münchenin talvesta kuin kesästäkin matkailijan näkökulmasta, joten tällä kertaa ei ole tarpeen esitellä kivoja kohteita pariskunnalle tai lapsiperheelle. Vanhoista löytää kyllä ja Google opastaa lisää.

München on leppoisa, pieni iso kaupunki. Sellainen, jossa voi vain olla: kävellä ilman määrättyjä kohteita (vaikka toki niitäkin riittää), pistäytyä museossa ihan kuin ohikulkiessaan, paeta hellettä Englischer Garteniin. Kohdata hääseurueen, katsoa patsaiden ilmeitä, melkein pihistää omenan, nautiskella kaikesta.












Ja tietenkin, parasta on palata kotiin, ehkä jo tulevista haaveillen, sillä hyvätkin matkat väsyttävät. ♥


torstai 13. heinäkuuta 2017

Joyce Carol Oates: Blondi


Joyce Carol Oates: Blondi
Otava 2001 (pokkaripainos 2012)
Alkuteos Blonde 2000
Suomentanut Kristiina Drews
943 sivua
Yhdysvaltalanen romaani


Monroe tahtoi olla taiteilija. Kaikista minun tapaamistani ihmisistä hän oli niitä harvoja, jotka suhtautuivat vakavasti koko paskaan. Se hänet tappoi, ei mikään muu. Hän tahtoi saada tunnustusta suurena näyttelijänä, ja silti hän toivoi että häntä rakastetaan niin kuin lasta, eikä ihminen tietenkään voi saada molempia.
Täytyy valita kumpaa tahtoo enemmän.
Minä itse en valinnut kumpaakaan.

Kuolema poimii hänet mukaansa 12305 Fifth Helena Drivelta Kalifornian Brendtwoodista. Hän on alastonmalli, hän on Cherie, hän on Rosa, hän on Sugar Cane. Herrat Z ja C, nuori Bucky Glazer, Cass Chaplin, Presidentti, entinen Baseballtähti, Kirjailija – kaikki naivat häntä, jotkut naivat hänet. Hän on lutka, hän on hyvä kristitty tyttö. Hän haluaa olla pikkuvaimo, hän hymyilee ja poseeraa, hän sisäistää roolit. Hän ei osaa näytellä, hän on luonnonlahjakkuus, hän on kaikkien tuntema ja haluama. Hän on vaalea näyttelijätär, brunette, blondi. Kaikilla on mielipiteensä hänestä. Hän on Norma Jean, Magda, Marilyn.

Bad Gastein ja München, josta teen vielä erillisen postauksen, olivat muutakin kuin vuoria, unenkaltaista historiaa ja helteisen kaupungin vilinää: lukemista. Luin matkalla muutaman kirjan, joista vaikuttavin oli Joyce Carol Oatesin Blondi, romaani Norma Jean Bakerin (Mortensonin) alias Marilyn Monroen elämästä. Teoksen pokkariversio oli odotellut kirjahyllyssäni jo joitakin vuosia, mutta kirjan pieni fontti säikäytti. Tarvitsin kaksi lukumatkaan lähettäjää: Sivumennen-podcastin Hyllynlämmittäjä-haasteen ja lukulasit.

Juuri parempaa romaania en matkakirjakseni olisi voinut valita. Oates on mestarillinen kertoja, minkä olen toki tiennyt aiemmin lukemani perusteella (klik, klik ja klik), mutta kuten Oates itsekin on uumoillut, saattaa Blondi olla hyvinkin se romaani, josta hänet tullaan muistamaan. Ehkä Blondi on hänen paras romaaninsa, vaikka toivottavasti useita teoksia on vielä kirjoittamatta. Ainakin moni on suomentamatta.


Blondi menee niin syvälle yhden todellisen, mutta nyt fiktiivisesti kuvatun henkilön elämään kuin mahdollista. Norma Jean tai Marilyn on rikkinäinen ihminen, mutta täydellinen romaanihenkilö: hänen tarinansa on kaikille tuttu, mutta Oates valottaa sitä Hollywoodin julman, kuvottavankin maailman, ihmisten vaatimusten ja Marilynin omien odotusten läpi. Oates kirjoittaa fiktiota, jossa kaikki voisi olla totta. Historiallisten tapahtumien ja Marilynin uran merkkipaalujen suhteen faktat ovat paikallaan, mutta Marilyn tunnot ovat tietenkin kuviteltuja. Romaanin takakansitekstin mukaan Oates rikkoo myyttiä rohkeasti. Tämä pitää paikkansa osin, sillä Oatesin Marilyn-kuvaus on monivalottunutta. Toisaalta Oates myös pitää yllä myyttiä: Marilyn on kaiken keskipisteenäkin yksinäinen nainen, jonka hartain toive ei koskaan täyty.

Oates ei kirjoita vain Marilynista, vaan Blondi on moniääninen kokonaisuus. Marilynilla tuntuu olevan useita eri puolia, mutta häntä katsotaan myös ulkoa päin. Marilyn Monroesta kiinnostumattomillekin Blondia voi suositella, sillä kirjoittaessaan tähdestä Oates tarkastelee populaarikulttuurin historiaa ja rakenteita unelmien kaupungin takana; ihmisiä, joilla on toivoa, muttei mahdollisuuksia ja ihmisiä, joilla on mahdollisuuksia, mutta joiden kohdalla toivo katoaa. Viihdemaailma on miesten maailma, naiselle jää vain roposia – silloinkin, kun hän tuo tuotantotaloihin miljoonia. Tämä lisää romaanissa olevia surun ja vääryyden kerroksia, henkilökohtaisen elämän, jo lapsuusaikaisten hylkäämiskokemusten, rinnalla on vielä raadollinen viihdebisnes.

Blondissa toiset henkilöt saavat osakseen kunnioitusta, kuten Kirjailijana puhuteltu Arthur Miller. Toisista, etenkin Kennedyn veljeksistä, Oates luo niljaisen kuvan. Olenko minä naisen lihaa, joka tällä tavoin toimitetaan perille? Kuka tietää, mitä Kennedyjen ja Marilynin välillä todella tapahtui ja kenen ehdoilla, mutta fiktiossa tärkeintä on tarinan uskottavuus. Oatesin kirjoittamaan tarinaan todellakin uskoo: miltä Marilynista on mahtanut tuntua laulaa syntymäpäiväonnittelua Herra Presidentille kaiken jälkeen?



Vaikka Blondi on järkälemäisen paksu, ei siinä ole mitään liikaa. Kaikki tarpeellinen on kansien välissä, jokainen sivupolku rikastuttaa kokonaisuutta. Marilyn Monroesta kiinnostumattomillekin Blondia voi suositella, sillä Oates luo älykkää, tarkan, kiihkeän, herkkävireisen ja kaikessa niin kokonaisen kuvan naisten ja miesten maailmoista, epätasa-arvosta, julkisuuden kiroista.

Oates kirjoittaa hurjasti ja kiehtovasti: kaikkein yksityisin ja haavoittuvin on paljastettu. Se, millaisena ihminen nähdään on eri asia kuin millaisena hänet tulisi nähdä. Kyse on lopulta siitä, mitä jokainen haluaa ja tarvitsee, siitä mikä on elinehto: olla rakastettu ja arvokas omana itsenään.



P.S. Matkaviikkoni Marilynin kanssa piti sisällään Oatesin romaanin lukemista monissa paikoissa. Lisäksi katsoin Simon Curtisin ohjaaman brittielokuvan My Week with Marilyn, joka kertoo omanlaisensa pienen tarinan Marilynin elämästä. Hieno elokuva sisältää herkkää näyttelijäntyötä ja niin englantilaisen tunnelman. Suosittelen lämpimästi.


tiistai 11. heinäkuuta 2017

Bad Gastein 2: Unta, muistoja


Bad Gastein on Alppeja ja hienoja hotelleja, kotoisia majataloja, kylpyläkaupungin tunnelmaa. Mutta se on myös ainakin kaksi eri maailmaa. Kun kulkee siloisesta ja herttaisesta yläkylästä alakylään, pääsee jonnekin toiseen aikaan. Putoaako silloin uneen vai valloittaako eletty tai kuvitelu elämä mielen? Historia kuiskii, salaisuudet kätketään laudoitettujen ikkunoiden taakse. Kuka näissä taloissa nyt asuu: pulut ja pienet eläimet, muistot vai unohdus?
















Jotain jää, aina: ylä- ja alakylä katsovat toisiinsa. Kirkon ovet ovat auki. Jäätelö maistuu samalta kuin Italiassa. Grand Hotel de l'Europe pysyy väsyneenäkin paikallaan. Alpit suojaavat kylää, johon tie päättyy. Jos jotain haluan Bad Gasteinista sydämeeni säilöä, niin tämän kaiken. Don't fall.










maanantai 10. heinäkuuta 2017

Bad Gastein 1: Alppeja ja metsäreittejä


Terveisiä Bad Gasteinista! Lumiomenan Instagramin seuraajat tietävätkin, missä kahdessa eri paikassa vietimme viime viikon. Niistä ensimmäinen on Itävallassa sijaitseva Bad Gastein, jossa nautimme niin vuoristoilmasta, kylpyläkaupungin perinteiden mukaisesti uimisesta kuin hyvästä ruoastakin. Teen nyt pienen kolmen postauksen matkasarjan, joista ensimmäisessä esittelen Bad Gasteinin maisemia, mutta toisessa menen siihen, mikä minua lopulta eniten sykähdytti. Kolmas blogiteksti saa sitten olla omistettu toiselle kaupungille.

Yllä olevassa kuvassa olevaa maisemaa en heti kyllästynyt ihailemaan. Loma-asuntomme parvekkeelta näytti juuri tuolta iltaisin eikä aamumaisemissakaan ollut valittamista:



Olimme siis keskellä Itävallan Alppeja, Saltzburgerlandin alueella. Saltzburgiin emme ehtineet, vaan junailimme itsemme omatoimisesti Bad Gasteiniin, jolla on pitkä historia ja suuri suosio kaikenlaisen väen - yhtä lailla keisarinna Sissin, keisari Wilhelmin ja Franz Schubertin kuin pohjoismaisen lasketteluväen ja satunnaisten romantikkojen keskuudessa. 

Bad Gasteinin kiehtovasta kylästä lisää huomenna tai keskiviikkona, nyt hissillä ylös ja vuorelle! Koska matkustimme lasten kanssa, päätimme säästää sekä aikaa että (lasten) jalkoja ja suuntasimme Stubnerkogelille hissillä. Hissi olikin paitsi hauska, myös nopea. Ylhäältä avautuivat hienot näköalat. Riippusilta oli harmillisen ruuhkainen, mutta ehdin sentään hieman vilkuttelemaan sieltä käsin.








Alas kävelimme vuorenrinteen puoliväliin saakka ja kohtasimme matkalla uusia tuttavuuksia. Ihan ystävyksiä meistä ei tullut, mutta moikattiin kuitenkin:





Vuorenhuippujen ja -rinteiden ohella Bad Gasteinissa voi patikoida "promenadeja" pitkin. Kaiser Wilhelmille omistettu kulkuväylä lähtee alakylästä Heilige Primus und Felizian -kirkon kupeesta. Vuorikapuamisen (tai alastulon) jälkeen jalat saivat hemmottelua melko tasaisella maalla kävellessä, mutta mieli kyllä lepäsi näissäkin maisemissa, satumetsissä oravien ja pähkinähakkien seuratessa tarkkaan kulkijoiden askeleita.











Kaiken tämän kävelyn vastapainoksi etenkin lapsia ilahdutti Felsentherme-kylpylä. Minä en ole uinti-ihmisiä, en ole esimerkiksi muutamaan viime kesään vaivautunut heittämään edes talviturkkiani. Kylpylän yli 30-asteisessa vedessä lillumisesta nautin minäkin, lisäksi uskaltauduin jopa saunaan. Uskaltautumisesta voinee puhua, koska kylpylän saunat olivat sekasaunoja, joissa tosin sain istuskella aika lailla itsekseni. 


Kaikenlainen liikunta sai myös nälkäiseksi. Koska olimme varanneet perheellemme loma-asunnon, teimme paljon ruokaa itse. Kävimme myös pizzalla alakylän tuntumassa. Hellepäivänä, jollaisia matkallamme riitti, oli nautinto istua piharavintolan pöytään kuuntelemaan vaimeana kuuluvaa vesiputouksen kohinaa (Bad Gasteinin halki syöksyy Itävallan toiseksi korkein vesiputous) syömään ja nauttimaan viiniä. Lasten mielestä tosin heidän annoksiaan koristaneet hahmot olivat kuin suoraan Tim Burtonin elokuvista. Ehkäpä!






Iltaisin vuorten yllä väijyi ukkonen, mutta kylää valaisi aurinko. Tämä kaksijakoinen tunnelma saa nyt lopettaa matkapostaussarjani ensimmäisen osan ja johdatella samalla kohti seuraavaa, joka kertoo omaa tarinaansa siitä, miksi Bad Gastein minut niin lumosi.